Kertomuksia entisaikojen Laamalasta

Kirjoittanut Helga Kuisma os. Hakuli

1. Tuomiopasuuna

Joskus 1800-luvun puolivälin paikkeilla Laamalansaaren Hakulin talon väki oli rukiinleikkuussa keskiviljelyksellä eli "työsijalla" Olkisalon saaressa. Syyskesän aurinko paistoi täydeltä terältä ja hiki pisaroi kiireisten ahertajien kasvoilla. Välillä otettiin kulaus piimäleilistä, kuivateltiin tuokio paidanselkämystä ja sitten taas alkoivat sirpit suihkia sillä oli toiveissa saada ruis tuona päivänä looppuun kootuksi.

Kesken kaiken joku naisista pisti sirpin kyynärkoukkuun.... Mikä outo ääni kuuluikaan tuolta järvenselältä päin? Ihan kuin kaukainen lehmän ammuminen tai huuhkajan huuto. Vähän ajan päästä se toistui ja nyt sen jo kuulivat toisetkin. Mikä kumma se voisi olla? Kun ei vaan olisi paha liikkeellä... Kun sitten taas ei vähään aikaan mitään kuulunut jatkettiin työtä pieni levottomuus sydänalassa: Jotakin outoa varmasti nyt oli tapahtumassa...

Sitten se kuului jo ihan läheltä. Ihan kuin joku puhaltaisi tuohitorveen ja monta kertaa peräkkäin. Juostiin nopeasti rantatöyräälle katsomaan ja järveltä lähestyikin outo otus ähkien ja puuskuttaen. Musta savu tuprusi taivaalle sankkana pilvenä ja jotakin kirkasta ja tulenväristä välkähteli oudon ilmiön kyljissä ja näytti kuin sen etupäässä kiiluisi silmäpari... Ja taas se päästi sisuksistaan selkäpiitä karmivan pahaenteisen törähdyksen.

Väki mykistyi sanattomaksi ja pelokkaat katseet pälyilivät toinen toistaan. Naiset pistivät sirppinsä lähimmän kuhilaan päähän ja miehet kohottelivat neuvottomina piikkopöksyjään.

- Nyt se on sitten se maailmanloppu tulossa...! Ja taas törähti, vielä lähempänä ja monta kertaa peräkkäin.

- Sehän se on, tuomiopasuuna...!

Silloin kaikki ryntäsivät veneisiinsä. Sinne jäivät sikin sokin sirpit ja puserot, eväskontit ja piimäleilit. Vaieten ja peloissaan, mutta kiireesti soudettiin saarien suojassa kohti kotia.

Se oli laamalansaarelaisten  ensimmäinen kosketus teknistyvän maailman ihmeisiin. Höyrylaiva ähisten ja puuskuttaen tunnusteli tietään ala-Saimaalta Mikkelin suuntaan. Vähän väliä se antoi äänimerkin kuin ilmoittaen, että täältä tullaan eikä tällaista ole ennen nähty, niinkuin ei oltukaan ja vaikutus oli sen mukainen.

Tämän tarinan kuulin vanhaisältäni ollessani alle kymmenvuotias. Sen jälkeen sitä kertoi usein myös isäni ja aina se herätti kuulijoissa huvittunutta hilpeyttä.

2. Joulumuistoja

Mitä lie äitivainaja tuumaillut aikanaa... joulu tulossa... ja lapsi, eikä se tainnut elämä muutenkaan helppoa olla... Näin haasteli isäni 85-vuotispäivänsä kynnyksellä.

Olen monta kertaa yrittänyt mielikuvituksessani palata tuohon aikaan ja paikkaan Suomenniemen Laamalansaarelle vuonna 1883. Se on tietenkin mahdotonta, mutta isäni kertomusten perusteella voin kuitenkin loihtia silmieni eteen jonkinlaisen kuvan hiljaisen ja eristetyn maalaiskylän elämästä 1800-luvun loppupuolella.

Joulu oli tottakai talven keskeisin tapahtuma vaikka sellaista kiirettä kuin nykyisin joulun alla ei tuolloin tunnettu. Joulu vain tuli ja oli ja sitä kunnioitettiin suurena juhlana joka merkitsi lepoa ja virkistystä kesän ja syksyn raskaan raadannan jälkeen.

Pitkin syksyä oli puitu kesän satoa, ahos ahoksen jälkeen. Se oli raskasta työtä: hikistä, pölyistä ja epäterveellistä. Eikä siinä kyselty jaksatko vai etkö jaksa, oli pakko pysyä tahdissa mukana. Myös pellavat oli korjattu, liotettu, loukutettu ja lipsuttu ja se ei ollutkaan mikään pikkuhomma, sillä joka talossa kasvatettiin paljon pellavaa kun kaikki vaatteet valmistettiin kotona.

Joulukalja pantiin hyvissä ajoin ja Tuomaanpäivänä se oli jo valmista. Siitähän kertoo sananlaskukin: "Antti avaimet kädessä, Tuomas tuoppi kainalossa". Jouluruuat eivät olleet kovin monimutkaisia. Aattona keitettiin suuri padallinen lihakeittoa ja siinä kypsyi jokaiselle perheenjäsenelle iso kimpale sianlihaa jonka sai sitten syödä silloin kun halusi, joko lämpimänä tai kylmänä.

Lihaa lieneekin ollut runsaasti sillä sikoja oli joka talossa useampiakin.  Eikä niitä sen kummemmin hoidettu. Ainakin syksypuolella ne kulkivat vapaina, ainoastaan yöksi ajettiin katoksen alle. Kaikki jätteet heitettiin surutta nurkan taakse eikä taloissa välttämättä ollut edes käymälöitä. Emännät kilpailivatkin siitä kuka ehti aamulla ensimmäiseksi päästää omat sikansa ulos popsimaan parhaat palat. Muutama viikko ennen teurastusta sika otettiin ns. syömään ja sille annettiin mm. viljaa, mutta lyhyeen ne aina loppuivat possun onnenpäivät.

Aattona myös tuotiin tupaan suuri ja komea joulukuusi, mutta siihen ei laitettu mitään koristeita, tuskin edes kynttilöitä sillä en ole kuullut kerrottavan, että kynttilöitä olisi valettu kotona ja muutenkin rahaa käytettiin vain välttämättömiin hankintoihin.

Jos jäät kantoivat mentiin jouluaamuna kirkkoon. Kirkko oli kylmä niin että henki huurusi ja saarna kesti kauan, lasten mielestä aivan liian kauan. Kotimatkalla oli sitten sitäkin hauskempaa kun hevosmiehet kilpailivat ajokkiensa paremmuudesta. Joulupäivänä piti olla kotona hiljaa ja siivosti, sille joka meni kylään sai heittää tuhkaa silmille.

Seuraava päivä oli varsinainen kyläilypäivä ja jo aikaisin aamulla lähdettiin "Tapania ajamaan". Talossa johon mentiin piti olla sauna kuumana ja jo eteisessä huudeltiin onko Tapani kotona. Jos oli niin se tiesi viinaryyppyä kyytimiehelle ja tietenkin oli myös muuta suuhunpantavaa tarjolla koko vierasjoukolle.

Joulut jatkuivat pitkälle yli uuden vuoden levon, kyläilyn ja hauskanpidon merkeissä. Vasta Nuutinpäivältä naisetkin ottivat taas rukkinsa esille. Edessä olivat pitkät härkäviikot, mutta päiväkin alkoi jo jatkua ja alettiin odottaa tulevan kesän lämpimiä.

On helppo kuvitella mitä kesän saapuminen merkitsi sen ajan ankeissa asumisoloissa eläneille ihmisille. Valitettavasti myöskään moni talven pimeimpään aikaan syntynyt pienokainen ei kestänyt talven ankaruutta, eikä milloinkaan saanut kokea kesän lämpöä ja kirkkautta.

3. Piimää ja heinää

Eräässä talossa oli renkipoika joka ei mielestään koskaan saanut tarpeeksi piimää. Kun väki meni syömään, ei renkipoikien suinkaan sopinut rynnätä ensimmäisinä ja kun viimein pääsi piimälaskua kallistelemaan, se oli jo pohjillaan jos ei jopa vallan tyhjä.

Jonakin maanantaina kun poika yöjalassa koluttuaan oli tavallista janoisempi hän vastoin tapojaan juoksi ensimmäisenä ruokapaikalle. Hän sieppasi mennessään ojanpenkasta rupisammakon ja kaatoi vähän piimää sen päälle. Toisten tullessä hän sitten rupesi suureen ääneen päivittelemään että miten ihmeessä sammakko oli päässyt piimälaskuun. Naiset syljeksimään ja siunailemaan, ettei sitä nyt mikään juo, onhan lähteessä vettä, johon renkipoika: -Tätä nyt sammakkoa inhoamaan, siisti elukkahan se on. Ja niin renki sai kerrankin kyllikseen piimää.

Ennenvanhaan kun tehtiin niityiltä luonnonheinää ne usein kuivattiin maassa, mutta huonojen säiden sattuessa ne pantiin haasioille. Haasiat olivat joskus hyvinkin korkeita. Olen kuullut puhuttavan 16-riukuisista ja 14-riukuisen olen itsekin nähnyt lapsena Suomenniemellä käydessäni.

Tällaisen korkean haasian täyttäminen lienee ollut konstikas homma jota kaikki eivät osanneetkaan. Luultavasti tarvittiin apuväkeäkin jonkin verran.

Vanhaisäni kertomien monien tarinoiden joukosta on mieleeni jäänyt seuraava tapaus: Mies oli ylhäällä haasiaa latomassa kun hänen otteensa lipsahti ja hän huomasi putoavansa. Hädissään hän kiireesti huokasi: "Aut Herra, et valmiit olisimme!" Mutta kun hän maahan päästyään huomasikin selvinneensä säikähdyksellä, manaili hän takalistoaan pidellen:"Ol se sen p-leen tärräys!"

Heinäpellolla miehet olivat yleensä piikkopaidassa ja -pöksyissä ja naisetkin paitasillaan, mutta säädyllisesti puettuina. Hihaton vaate oli sopimaton, siitä kertoo seuraava sananparsikin:"Hirviä hihaton voate, hihapuol viel hirviämp." Anteeksi vain, jos taas tein vääryyttä Suomenniemen murteelle, enhän ole sitä kuullut kuin alle kymmenvuotiaana.

4. Siantappu, kylänluku ja rahanmaksu

Ennenvanhaan sanottiin, että vuodessa on kolme kovaa päivää: Siantappu, kylänluku ja rahanmaksu. Ensiksimainittu, joka usein tapahtui Joulun alla olikin taitoa ja miehistä voimaa ja rohkeutta vaativa toimenpide.

Jo hyvissä ajoin ennen Joulua oli irrallaan kuljeksivat siat otettu "syömään" , mikä tarkoitti sisäryokintaa ja niille annettiin viljaa että kasvattaisivat paksun läskin, sillä se oli arvossaan siihen maailmanaikaan. Eipä arvannut possuparka suurusta särppiessään mitä sellainen herkku enteili..

Siantappua valmisteltaessa varattiin hyvät nuotiotarpeet ja hiottiin puukot ja kirveet teräviksi. Sika tapettiin pistämällä, mutta sitä en tiedä otettiinko veri talteen vai ei. Kun veri oli tarkkaan valunut pantiin possuvainaja eräänlaiseen paareja muistuttavaan vartaaseen ja monen miehen voimin nostettiin nuotion päälle korvennettavaksi. Hetken päästä se otettiin pois ja raaputeltiin pinnasta palanut karsta irti. Sitten korvennettiin toista kylkeä ja taas raaputettiin. Tämä toistui niin monta kertaa että sika oli joka puolelta puhdas ja karvaton ja nahka puoliksi paistunut.

Tämän jälkeen possu pantiin riippumaan ja poistettiin sisälmykset ja leikattiin irti pää ja sorkat jotka saivat vielä oman käsittelynsä. Tällaisen siantapputouhun olen kerran lapsena nähnyt, mutta olen kuullut että tuo korventaminen saatettiin suorittaa eri tavoin paikasta ja mahdollisuuksista riiippuen. Vasta 1930-luvulla siat alettiin teurastaa kuumalla vedellä kaltaten.

joulun mentyä oli ajankohtainen toinen suuri tapahtuma eli kylänluku. Pappi ja lukkari tulivat jo edellisenä iltana taloon ja heille valmistettiin yösija, mutta sattuipa kullemma jopa niinkin että pappi käskikin vetämääm rekensä tupaan ja nukkui omissa vällyissään. Tämänkin ymmärtää kun muistaa että taloissa pyrki siihen aikaan vielä olemaan monenlaisia oravaa oienempiä kotieläimiä.

Heti päivän sarastaessa pappi alkoi luettaa kyläläisiä ja kysellä mitä vuoden mittaan oli kylässä tapahtunut ja oliko eletty kaikinpuolin siveellisesti ja kunniallisesti. Monelle kylänluku olikin pelottava paikka sillä aikuistenkin lukutaito oli vähän niin ja näin lapsista puhumattakaan. Joskus pappi saattoi jopa tukistaakin jotakin virnuilevaa pojanvekaraa. Kun talvinen päivä uhkasi loppua kesken luetettiin vielä viimeisiä pöydänkulmalle laitetun kynttilän valossa.

En ole onnistunut saamaan selville milloin esi-isä ensimmäisen lampun osti, mutta ainakin Hakulin talossa naiset kehräsivät vielä 1880-luvulla päretulen valossa ja sen kanssa käytiin myös karjaa ruokkimassa. Ja jos lamppu katossa riippuikin niin myös kynttilää tarvittiin apuna.

Viimeinen alussa mainituista tärkeistä tapahtumista oli rahanmaksu" joka piti suorittaa itselleen kruununvoudille. Kerran sattui, että mainittu herra oli varsin äkeällä tuulella kun maksajalla ei ollut sopivaa rahaa varattuna. Seuraavalla kerralla mies oli viisastunut vahingosta ja varannut koko summan pikku kolikkoina jotka hän sitten pitkävartisella leipälapiolla työnsi ovenraosta herran nenän alle. Sekään ei oikein kruunuvoutia miellyttänyt mutta raha kuin raha. Mikäpä siinä auttoi kuin laskea kolikot ja maksaja tunsi saaneensa vähän hyvitystä herran kopeasta käytöksestä.